Aavemetsästäjien kokemuksia kansissa

Mika Nikkilä: Suomen aavemetsästäjät

Basam books 2019. 218 s.

Paranormal Investigation Group Finland on 8.1.2014 perustettu rajatiedon ilmentymiä tutkiva ryhmä. Ryhmän ytimen muodostavat valkeakoskelaisveljekset Mika ja Markus Nikkilä, mutta mukaansa he ovat saaneet paljon isommankin joukon. Jos ryhmän Facebook-sivujen seuraajat lasketaan, ulkojäseniä on yli seitsemäntuhatta. Ja lasketaanhan heidät, koska iso osa yliluonnollisia ilmiöitä ja niiden esiintymispaikkoja koskevista vihjeistä tulee sivujen seuraajilta. Kertyneet kokemukset Mika Nikkilä on koonnut kirjan muotoon ja myös toisen kirjan materiaali on kasassa ja matkalla julkaistavaksi.

Nikkilän teoksen runko on tutkimusmatkoissa. Reissujen kohteet vaihtelevat yksityisasunnoista kartanoihin, linnoihin, autiotaloihin ja julkisiin laitoksiin, niin kuin nyt Lapinlahden vanhaan jo lakkautettuun mielisairaalaan. Viimeksi mainitusta miljöötyypistä tiedän jotain minäkin. Edellistä kirjaa kirjoittaessani sain tutustua toimintansa lopettaneen Paiholan mielisairaalan autioituneisiin käytäviin, eristyshuoneisiin ja teknisiin tiloihin. Aavemaista, sanoisin. En tiedä miten Nikkilän veljesten laitteet olisivat reagoineet vaikka entisen kriminaalipsykiatrisen osaston eristyshuoneessa. Ilman tekniikkaakin pystyi aistimaan historian läsnäolon vahvana. Kipeänä.

Tekniikasta puheenollen, aavemetsästäjät skannaavat radiokanavia satunnaisesti niin sanotulla Ghost boxilla, jonka avulla he saavat aikaiseksi white noisea. Sen joukosta he ovat onnistuneet poimia yksittäisiä sanoja, tai lyhyitä lauseita, joiden toistuessa niitä on voitu yhdistää käsillä olevaan ympäristöön, tai siellä aikaisemmin oleskelleisiin ihmisiin. Lisäksi käytössä on digisanelin, yövideokamera, turvakamera ja emf-mittari, joka vaikuttaakin mielenkiintoiselta laitteelta. Kirjan kirjoittajan mukaan aaveet muodostuvat energiasta. Usein tilat, joissa he suorittavat tutkimuksiaan ovat vailla sähköä. Emf-mittari mittaa sähkömagneettisten kenttien muutoksia. Useammin kuin kerran laitteen on viisari ilman ulkoista syytä heilahtanut punaiselle.

Ghost boxin puheen lisäksi henget ilmaisevat läsnäoloaan muutenkin. Kuuluu askeleita, kuiskauksia, hengitystä, koputuksia ja narinoita. Esineet saattavat vaihtaa paikkaansa. Näköhavainnot ovat harvinaisempia, ellei sellaisiksi lasketa orbipalloiksi kutsuttuja pölyhiukkasia, joita ryhmä on huomannut jälkikäteen videotallenteista. Paitsi pölyhiukkasia ne eivät ole. Ne voi erottaa toisistaan lentoradan ja hohtavan ulkokehän perusteella. Tyhjää tilaa tallentamaan jätetty kamera on yrittänyt zoomata näkymää, vaikkei tilassa ole mitä tarkentaa. Ei pitäisi olla. Selittämätöntä on myös huonetilan äkillinen viileneminen. Aika lailla sitä tavallista kummitustarinakuvastoa, sanoisin. Aaveet eivät taida olla mitenkään uudistusmielisiä. Joku konsultti laittaisi heidänkin käytännöt uusiksi.

Äskeinen oli hyväntahtoista leikinlaskua. Niin ei läheskään aina ole. Epäilijöitä riittää, jopa naureskelijoita ja heidän joukossa on näennäisesti sivistyneitäkin tyyppejä. Toiminta on tuonut julkisuutta ja hienoja esiintymismahdollisuuksia, joiden mukana veljekset ovat asettaneet itsensä sataprosenttisesti likoon. Mika ja Markus hyväksyvät soraäänet, vaikka totta kai kaikki sellainen tuntuu pahalta. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että ivatessa tulee paljastaneeksi jotain myös itsestään. Voisikin ajatella, että aaveiden lisäksi veljekset ovat onnistuneet kaivaa sivutuotteenaan esille joukon pikkusieluja. Nikkilän nöyrin toive onkin, että ihmiset pyrkisivät ensin ottamaan asioista selvää, ennen kuin alkavat jakaa tuomioita. Niin teen minäkin, tosin tuomitsemisen jätän välistä. Luen seuraavaksi mitä sanottavaa psykologian tohtori Jukka Häkkisellä on kirjassaan Mielen oudot maisemat – Hallusinaatioiden psykologia. Mies työskentelee Helsingin yliopistossa ja tutkii havaintopsykologiaa. Sen verran ehdin jo kurkkia tuota Häkkisen kirjaa, että voin sanoa ihmisaistien olevan rajallisia. Me emme todellakaan näe, kuule, haista, tunne, tai maista kaikkea ympärillämme tapahtuvaa. Aivot tekevät tulkintoja, eikä tulkinta ole läheskään aina sama kuin totuus.

Lukuvuosiraportti 2019

Viime kesän korvilla sain tietää, että kotisivupalvelu ja verkkoyhteisö Suntuubi on lopettamassa toimintansa kesäkuun lopussa 2020. Siitä on noin kymmenen vuotta, kun julkaisin tuubin kautta kotisivuillani ensimmäisen kirja-arvioni. Mikakahkonen.fi sivuille arvioita ehti kertyä lähes parisataa ja muita blogikirjoituksia tuli naputeltua tasan 64. Jos mielin jatkaa lukemieni kirjojen esittelyä netissä, oli etsittävä niille uutta kortteeria. Sellaisen löysin blogspotista.

Blogspot on ihan ok alusta, mutta tekee mieli kysyä, lukeeko näitä kukaan? Kyllä ja ei. Lukee, jos jaksaa mainostaa aikaansaannoksiaan ja valikoida uutuuksia, yleisesti pinnalla olevia teoksia, sitä mainstreamiä. Sekään ei takaa bittiruuhkaa. Ihan esimerkkinä, kirjoitin Marko Kilven Undertaker-sarjan kolmososasta Kuolemanlaakso, jota blogspotin tilastojen mukaan on käyty katsomassa vain viidesti. Niistäkin pari taitaa olla omia vierailuja. Kilpi on kova nimi, tätä nykyä ihan parlamentaarisestikin, vaikkei viimeksi mainitulla ole kirjoittamisen ja lukemisen kanssa mitään tekemistä. Eikö Finlandia-ehdokkaanakin piipahtanut kirjailija kiinnosta? Puuduttaako kiivas sarjaluonteisuus, tai saako liian näkyvä tuotteistaminen ärsyyntymään? En tiedä. Minusta Kilven päähenkilöluomus, kaksoisroolia vetävä hautturi on timangia ja odotan tarinalle jatkoa.

Kumoan oman väitteeni ainakin uutuuksien vs. vanhuuksien osalta, nimittäin julkaisin männä vuonna myös kirjoituksen Mia Vänskän kauhukirjoista Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura. Nuo kaikki ovat jo useamman vuoden takaa, jonka vuoksi sain hämmästellä kirjoista keskimmäisen, vuonna 2012 julkaistun Mustan kuun bloggauksen lukijamäärää, 76! Tykkäsin kirjasta. Niin kai moni muukin. Johtuneeko lukumäärä siitä?

Lukumäärälistaus on tylsää. Silti on pakko mainita vielä niin sanottu voittaja-arvio. Otsikoin sen nimellä ”Jos et lue dekkareita, lue tämä”. Tuon jutun lukijamäärästä (121) en voi ottaa kunniaa itselleni. Arvion kohteena oli Porin oma (lisää tähän oma suosikkisi) Arttu Tuominen dekkarillaan Verivelka. Tuo saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2019 parhaimpia kotimaisia jännitysromaaneja. Kuka sen sanoo ja millä mittarilla? Siihen on yhtä monta vastausta, kuin on lukijaa. Ja se on hyvä. Kirjallisuudesta (dekkareistakin) löytyy jokaiselle jotakin, vaikka sitten Tuomas Liuksen Pippurin & Noussair -sarjan jatko Lanka palaa. Jos pidät ronskilla huumorilla höystetystä 80-luvun hengessä kirjoitetusta kovaotteisesta toiminnasta, on Tuomas Lius oikea nimi kirjaston, tai nettikaupan hakuriville. On niitä kivijalkakaupoissakin.

Kaikkein eniten lukijoita keräsin härskin houkuttelevalla klikkiotsikolla ”Resepti menestyskirjailijaksi”. Sitä kävi lueskelemassa lähes kaksisataa uteliasta. Tekstillä oli tarkkaan valittu lukijakunta, kaikki kirjailijanurasta haaveilevat, tai jo julkaisseet kynäilijät ja meitähän riittää. Paras foorumi mainostaa leikkimielistä minitutkimustani oli Facebookin ryhmä Kirjailijanloput. Juttua kommentoitiinkin. Erityisen otettu olen Jukka-Pekka Koskisen sanoista. Kaikki tietää, se sama mies, joka oli Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Tulisiipi. Koskinen oli lukenut kirjoitelmani ajatuksen kanssa ja esitti siitä arvionsa. ”Ihan hyvää analyysia, mutta toisaalta…” Yhtä lailla olen otettu muidenkin kommenteista. Huippuryhmä muuten tuo Kirjailijanloput!

Lopulta ei ole merkitystä kuinka moni lukee blogiani. Tärkeintä on sen kirjoittaminen. Luetun analysointi auttaa kehittämään omaa luku- ja kirjoitustaitoa. Luetun listaamisessakin on oma järkensä. Se on kuin urheiluohjelma, sport tracker. Tai tässä tapauksessa read tracker. Olisiko tuossa patentin paikka, äppi valmentamaan paremmaksi lukijaksi? Listaaminen innostaa ja haastaa lukemaan enemmän. Vaikka jäin luettujen kirjojen määrässä vuodesta 2018 seitsemällä teoksella, en ainakaan sen takia masennu. Edelleen olen positiivisessa mielessä tilasto-oikku. Tilastokeskuksen mukaan lukeminen on pääasiassa naisten, ylemmässä sosioekonomisessa asemassa olevien toimihenkilöiden ja pääkaupunkiseudulla majailevien ajanviettotapa. Tässä suhteessa en siis ole itsekään sitä mainstreamiä. Aika siistiä! Silti ja varsinkin siksi jatkan touhuiluani blogin parissa. Välttämättä en kirjoita kaikista luetuista tarkkaa arviota, jos arviota ollenkaan. Niin kävi päättyneenä vuotena Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösromaanille Viimeinen vartio. Se vaan jäi, sori. Samoin äänikirjoista en toistaiseksi pihahda.

Koska Suomi on luku- ja kirjoittajakansaa, on meillä myös lukemattomat määrät kirjabloggareita. Tai pitäisikö sanoa luetut määrät? Heitä voisi pitää vaikka esilukijoina, tai tiedustelijoina. Varmasti joukosta löytyy omaa lukumakua vastaava ylläpitäjä. On naisia, miehiäkin, leveällä ikähaarukalla ja joka puolelta Suomea. Laitan ihan loppuun linkin heidän sivuistaan. Lukekaa heitä.  Saa hyviä vinkkejä.

Hyvää lukuvuotta 2020!

Luetut kirjat 2019 (äänikirjat jätän huomiotta)

Naiskirjailijoiden teokset: 9 kpl.

Miesten: 14 kpl.

Sekä ettien: 2 kpl.

Muun sukupuolisten: 0 kpl.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

Joseph Burgo: Narsistit lähelläsi – Tunnista ja toimi oikein

Lars Kepler: Lazarus

Stephen King: Viimeinen vartio

Arttu Tuominen: Verivelka

Mia Vänskä: Musta kuu

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Tuomas Lius: Lanka palaa

Marko Kilpi: Undertaker 3 – Kuolemanlaakso

Minna Sadeniemi, Miikka Häkkinen, Maaria Koivisto, Teemu Ryhänen, Anna-Liisa Tsokkinen: Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sárenin mafiaelämä

Johan Theorin: Hämärän hetki

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

Ruumiin kulttuurin käräjäkirjat

RK 1/19

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi

Dare Talvitie: Valkea liekki – Näkymätön piiri 1

S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani

RK 2/19

Thomas Erikson: Mielivalta

Erin Kelly: Älä jää pimeään

RK 3/19

J. P. Delaney: Usko minua

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni

RK 4/19

Tina Frennstedt: Lupaus

Un-Su Kim: Tappajat

Don Winslow: Raja

Suomalaisia kirjablogeja:

https://www.kirjasampo.fi/kirjablogit/fi/kirjablogit

Kaksoismurhaaja avoimena

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

(De kallar mig solvallamördaren, 2018)

Suom. Juhamatti Lähdesmäki. Crime Time 2019. 320 s. pokkari

Tuntuu olevan tuo Tukholma oikea rikoshautomo. Otetaan suomalainen poika, mieluiten yksinhuoltajaperheestä ja tutustutetaan hänet kolttosia keksivään ja jännityksenkipeään (onko muunlaisia?) poikaporukkaan. Sekoitetaan joukkoon perheväkivaltaa, ulkopuolisuuden tunnetta, syrjintää (finnjävlar!) ja ripotellaan mausteeksi keskushermostoa stimuloivia aineita, niin soppa alkaa olla valmis. Janne Ranisen elämäkerran Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi lisäksi luin vasta vähän aikaa sitten Arvokuljetusryöstäjä Matti Sarénin mafiaelämä -kirjan ja tunnistin näiden kahden miehen kohtaloista samoja piirteitä. Yleistänkö? Ei kaikki ja niin poispäin, mikä sekin on totta, mutta silti taustoissa on paljon samaa.  Onneksi en ole kriminologi.

Toisin kuin Matti Sarén, Janne Raninen syyllistyi rikoksista pahimpaan ja oli vähintäänkin osallisena toiseen. Teot olivat harkittuja. En sano vakaasti harkittuja, koska molemmilla kerroilla vaikuttimina oli ulkopuolisia tekijöitä, stimulantteja, manipulointia, jopa huijauksen makua, vaikka Raninen sanookin tehneensä lopullisen päätöksen itse ja ensimmäisessä tapauksessa selvinpäin. Ensimmäisen murhan kohde oli pahamainen jugomafia Dragan ”Jokso” Joksović, jonka Janne ampui kylmästi Solvallan raviradalla pelijonossa vuonna 1998. Toinen murhista tapahtui 15 vuotta sitten Vuosaaressa yksityisasunnossa ja tuli myöhemmin ajankohtaiseksi ex-huumepoliisi Raimo Aarnion alamaailman yhteyksien kautta. Ruotsinturkkilainen Jannen lapsuudenkaveri Volkan Ünsal pääsi hengestään saman naisen asunnossa, joka myöhemmin paljasti tulenarkaa tietoa Aarnion tapauksen tutkijoille. Janne oli yhtenä joukossa, eikä halua vähätellä rooliaan, vaikkei kirjan kertoman mukaan ollut antamassa varsinaista kuoliniskua. Kuka on pässi, kuka naru ja kenen pussista on heinät maksettu? Kenelle kilikellot soivat? Aiheellisia kysymyksiä, nimittäin Ranisen kirjan ruotsinkielisestä painoksesta päätyi 15 sivua poliisin esitutkintamateriaaliksi. Oijoi, säger jag!

Muutos, jonka Raninen on vuosien varrella käynyt läpi kuulostaa sadulta. Tätä nykyä hän toki istuu edelleen Sörkassa, mutta on kouluttautunut ja jatko-opiskelee tavoitteenaan restonomin tutkinto. Vankeuden aikana hän on tullut isäksi ja tajunnut, että monessa tapauksessa vanhempaakin enemmän rangaistuksesta kärsii lapsi. Sitä Raninen ei ole jäänyt pelkästään harmittelemaan, vaan on kirjoittanut aiheesta kirjan Isänä vankilassa – Vanhemmuus vankilassa ja sen vaikutus lapsiin (Mediapinta 2013). Lisäksi hän on perustajajäsen ja puheenjohtaja hyväntekeväisyysjärjestö Voikukkalapset ry:ssä. Poistumisluvillaan hän kiertää seminaareissa, kouluissa ja vastaavissa kohteissa kertomassa elämänmuutoksen mahdollisuuksista. Kirja jättää pohdittavaa. Pahuus ja hyvyys, miten vaikeaa niitä onkaan määritellä. Samoin on totuuden ja luottamuksen kanssa. Molemmat ovat rikollisessa maailmassa vähintäänkin koetuksella. Enkä tiedä voiko tätä rajata pelkästään rikolliseen maailmaan.

Kirja oli ilo lukea. Jos nyt heittäydyn oikein vertauskuvalliseksi, sen sanomaa voisi verrata sitten vaikka voikukkaan. Se puskee esiin vaikka asfaltinraosta. Hyvä voittaa.

Mitä on olla muistisairaan lähimmäinen?

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Teos 2013. 289 s.

Helsinkiläisen toimittaja, kirjoittaja, tietokirjailija Hanna Jensenin kuusi vuotta sitten ilmestynyt teos 940 päivää isäni muistina on säilyttänyt ajankohtaisuutensa, ellei jopa muuttunut tätä nykyä ajankohtaisemmaksi. Ihmisten keskimääräinen elinikä sen kun pitenee. Totta kai se vaikuttaa muistiongelmaistenkin määrään, vaikka on heitä työikäisissäkin. Valtaosa, eli seitsemänkymmentä prosenttia varsinaisiin muistisairauksiin sairastuneista saa Alzheimer diagnoosin. Vuonna 2009 Hanna Jensenin isä oli yksi heistä. Melkein samaan aikaan, kun Jensen joutui ottamaan vastuuta isänsä arjen sujuvuudesta, alkoi hän kirjata huomioitaan ylös ja kerätä materiaalia kirjaan. Melkoinen suoritus! Oheistuotteena hänen oli selvitettävä, kuinka suomalainen terveydenhoito huolehtii muistisairaista ja heidän lähimmäisistään. Pahiksen rooli oli tarjolla. Apuja ei virallisilta tahoilta ollut helpolla saatavilla.

Tarinalla ei ole onnellista loppua. Tai on ja ei. Isän sairastumisen jälkeen kirjan kirjoittaja sai mahdollisuuden tutustua häneen uudella tavalla ja löytää isän muuttuneesta käytöksestä paljon hyvääkin. Kaikki turha oli poissa. Yhdessä vietetyn ajan, muistojen ja huolenpidon päätteeksi hän koki jopa onnen hetkiä. Niin varmasti isäkin. Tytär ehti keskustella isän kanssa kuolemasta ja tehdä surutyötä. Luopumisen hetkellä hän pystyi sanomaan isän eläneen hyvän elämän.

Itse en ole päässyt, tai joutunut kokemaan vastaavaa hidasta luopumista. Omaa isääni morjestin neljäntoista vanhana, kun hän viimeisen kerran sulki kotimme oven takanaan, eikä koskaan enää palannut. Siinä se. Muuten kyllä tapaan Hannan isän kanssa vastaavien ongelmien kanssa painivia joka ikinen työvuoro. Jok’ikinen! Tai eivät he asian kanssa paini. Niin kuin kirjan esipuheessa sanotaan, muistisairaat käyttäytyvät epäloogisesti vain meidän terveiden näkökulmasta. Enemmän he painivat kanssaihmisten asettamien vaatimusten kanssa. Muistista tivaaminen on vain jossain vaiheessa ymmärrettävä lopettaa. Sitä paitsi, minkään ihmisryhmän tuntemuksia ei voi yleistää, vaikka säännönmukaisuuksia voi löytyäkin. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan.

Kirjan lukeminen kasvatti ja avasi silmiä. Kirjailija esittelee kirjassaan amerikkalaisen sosiaaliterapeutti Naomi Feilin kehittelemän validaatiotekniikan, josta on apua toimittaessa muistisairaan kanssa. Jätetään puutteiden osoittelu ja keskitytään vahvuuksiin, näin lyhyesti ja yksinkertaistaen sanottuna. Suomessa menetelmänippu on saanut tamperelaisen kasvatustieteiden maisteri, validaatiotekniikan opettaja Satu Sipolan toimesta nimen TunteVa. Menetelmän teesit, kuten monia muitakin hyödyllisiä linkkejä löytyy kirjan sivuilta. Linkit ovat tosin kuusi vuotta vanhoja, mutta edelleen monesta kohtaa päteviä.

Nyt kun mietin, olen itse toteuttanut validaatiomenetelmää vaistonvaraisesti, tai sitten se johtuu perusluonteestani (ei mennä siihen tämän tarkemmin). Kerron kuitenkin maanläheisen esimerkin, anteeksi jo etukäteen. Päivystyspoliklinikan seurantahuoneessa odotti lääkärin tutkimuksia vanhempi mies, jonka diagnoosilistalta löytyi myös Alzheimer. Kiireisenä päivänä odotusajat tuppaavat venyä ja mitä kauemmin ihmiset viettävät aikaa päivystyksessä, sitä enemmän perustarpeet alkavat korostua, vaikka nyt virtsaamisen tarve, joka voi akutisoitua hetkessä. Ei auta, vaikka vähän aikaisemmin siitä olisi tiedusteltu, tarpeen ilmaisu ei välttämättä onnistu sanoin. Esimerkkitapauksessani olin myöhässä. Tapasin miehen toimittamassa tarpeitaan pesualtaalla. Kollegani kauhisteli tilannetta ja oli torua tekoa. Toruakin. Annoin miehen toimittaa tarpeensa loppuun ja totesin, että miehen pitää tehdä mitä miehen pitää. Mieluummin lavuaari kuin lattia, muusta puhumattakaan. Saattelin huojentuneen asiakkaan takaisin petipaikalle ja soitin laitoshuoltajan puhdistamaan altaan. Ensi kerralla yritän olla sitten nopeampi. Tällaista ei saisi tapahtua, tiedän. Tietääkö johto? Tai kuntapoliitikot? Tai eduskunta ja hallitus? Tätä kirjoittaessa ovat yt-neuvottelut käynnissä useammassakin sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiossa. Rahat loppu.

Öölanti-sarjan aloitus

Johan Theorin: Hämärän hetki

(Skumtimmen, 2007)

Suom. Outi Menna. Tammi 2008. 429 s.

Voi sentään, onko siitä jo kuusi vuotta, kun arvioin Johan Theorinin teoksen Sankta Psykon kasvatit Ruumiin kulttuuri -lehteen 4/2013? Niin se aika rientää. Silloin kirjoitin, että tuo Theorinin kirja ei jätä rauhaan ennen viimeistä sivua, jos sen jälkeenkään. Ei jättänyt rauhaan kirjailijakaan. Silti kesti näin kauan ottaa käsiin ruotsalaiskirjailijan seuraava tuotos, tosin aikajärjestyksessä niistä ensimmäinen, eli esikoisteos Hämärän hetki. Lopullinen sykäys tuli Facebookin Dekkariryhmästä, jossa joku keksi pyytää kirjasuosituksia kauhuvivahteisista jännäreistä. Kiitokset sinne.

Hämärän hetkessä käsitellään 70-luvun alussa tapahtunutta Jens-pojan katoamista, sekä legendaa Pohjois-Öölannin nummilla vaeltavasta, jo aikaisemmin kuolleesta murhamiehestä Nils Kantista. Pojan ja miehen tiet vaikuttavat kohtaavan Jensin katoamisiltana, kun Kant ilmestyy usvan keskeltä karkulaisen eteen. Tässä vaiheessa vain lukijat tietävät tästä, niin ainakin alkuun annetaan ymmärtää. Pojan äiti Julia ei luonnollisestikaan pääse täysin yli pojan kohtalosta ja on joutunut painimaan elämänhallintansa kanssa nykyhetkeen saakka. Kun Julian isä, Jensin ukki Gerlof, ottaa tyttäreen yhteyttä ja kertoo jotain uutta paljastuneen liittyen pojan katoamiseen, on Julian palattava alkuelämänsä karuihin, mutta toisaalta kaihoisan kauniisiin Öölannin maisemiin. Joku tuntematon on lähettänyt Gerlofille kirjekuoressa Jensin sandaalin. Samoissa jalkineissa poika lähti parikymmentä vuotta aikaisemmin viimeiselle reissulleen. Isän ja tyttären tutkimuksista ei seuraa mitään hyvää, ellei heidän lähentymistään lasketa. Silti Julia ei voi jättää saarta, ennen kuin katoamisillan tapahtumat ja pojan kohtalo on saatu selville.

Theorin voitti kirjalla Ruotsin dekkariakatemian vuoden 2007 paras esikoinen palkinnon ja epäilemättä ansaitsi sen. Jo esikoisesta on tunnistettavissa flirttailu kauhuefektien kanssa, muttei ehkä siinä mittakaavassa kuin mitä odotin. Tilaa Theorin on antanut sitäkin enemmän ihmissuhdekuvaukselle, kuinka lapsen katoaminen, vanheneminen, luopuminen ja terveyden menettäminen vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Isossa roolissa on myös moni-ilmeinen tapahtumaympäristö, kaivosalueet, meren läheisyys, autioituvat kylät ja loputtomat nummet – alvarit, niin kuin ”laakeita aakeita” romaanissa kutsutaan. Tarpeellisen lisän ja sopivaa vaihtelua kerrontaan tuo pistäytymisen Nils Kantin seurassa. Aikatasoja taitaa olla kolme. Miehen toiminnassa, aina lapsuudesta lähtien on tunnistettavissa psykopaattisia piirteitä.

Vaikka romaani onkin ansioitunut ja mieluisa lukukokemus, ei sitä voi joiltain osin olla kritisoimatta. Monessa kohtaa panin merkille kirjailijan mieltymyksen ja suoranaisen innostuksen Öölannin rahtilaivahistoriaan. Ei sytyttänyt. Ei liittynyt riittävästi pääongelmaan. Kill the darlings on jo kulunut käsite vähänkin kirjoittamisen kanssa tekemisiin joutuneiden ympyröissä. Toisessa kohtaa Theorinilla on jäänyt taustatyö taas vajaaksi. Tiedän, että nipotan kun sanon, että jos solisluu murtuu, ei kävely kyynärsauvoilla onnistu millään muotoa. Tämä voi kuulostaa pikkujutulta ja kosmeettiselta haitalta, mutta se nyt vain on niin, että asiavirheet rikkovat toden illuusion. Et olekaan enää mukana tarinassa, vaan huomaat makaavasi kirja kädessä sohvan nurkassa. Tunnelma pilalla. Toisaalta olen huojentunut. Kovatkin nimet kirjailijoina ovat vain ihmisiä.

Resepti menestyskirjailijaksi

Olen melko varma, että 2018 keväällä tapasin tontun. Se tapahtui keskussairaalassa kipsaushuoneessa. Ennen tuota tapausta olin vähän aikaisemmin lukenut Antti Leikaksen romaanin Tonttu – matka pimeyteen. Kirjassa on idea, jonka mukaan tontut ovat jalkojensa kautta yhteydessä maaperään ja rihmastoon. Jos niiltä katkaistaan jalat, ne kuolevat. Kipsaushuoneeseen tuli vanha mies, diabeetikko, jonka jalkapohjassa oli haavauma. Pahimmassa tapauksessa tuon kaltainen haavauma voi koitua jalan kohtaloksi, ellei sitä kevennetä. Tehtäväni oli valmistaa miehelle kevennyskenkä. Haavaan ei saanut kohdistua rasitusta.

Hommaan menee tunnista puoleentoista, joten aikaa jäi keskustelulle. Hyvin nopeasti minulle selvisi, että sitä oli luvassa, paljon, eikä se rajoittunut kipsaukseen ja jalanhoitoon. Mies kertoi jo aikuisista hyvin kouluttautuneista lapsistaan ja oli minun suhteeni utelias, kuinka olin päätynyt tehtävääni ja millaisella koulutuksella. Vähättelin itseäni, kipsariksi pääsee lähihoitajan papereilla ja ne vastaavat edesmennyttä lääkintävahtimestarin koulutusta. Vastavuoroisesti halusin tietää mitä mies oli tehnyt työkseen. Hän kieltäytyi vastaamasta. Sanoi, ettei sillä enää ollut merkitystä. Puhekielestä ja käytöksestä tein omat päätelmäni. Vähintäänkin mies oli piiloviisas.

Katso ympärillesi

Halusin jotenkin nokittaa ja sanoin, ettei työ ole minulle kaikki, kirjoitan vapaa-ajalla ja olen julkaissutkin. Mies innostui ja halusi tietää enemmän. Millaista kirjallisuutta, onko palkintoja ja menestystä? Kahteen viimeiseen kysymykseen jouduin vastaamaan kielteisesti ja sanoin, että olen asian kanssa ok. Ymmärrän realiteetit. On luultavaa, etten koskaan tule yltämään isoimpiin otsikoihin, megamyyntiin ja palkinnoille. Ne menevät akateemisesti koulutetuille. Olen antanut heille liikaa etumatkaa. On myöhäistä. Puheitteni jälkeen mies lähes suuttui, ainakin kovensi ääntään ja sanoi, etten saa puhua noin. Hän käski katsoa ympärilleni, millaisen runsauden keskellä työskentelen. Sairaalassa. Kosketuksissa aitoon elämään. Miten minä voin sanoa antaneeni etumatkaa? Sehän voisi olla pikemminkin toisinpäin. Luentosali vs. sairaala.

Tavallaan mies oli oikeassa. Ainakin hän jätti ajateltavaa, enkä ole päässyt tuosta kohtaamisesta eroon tänäkään päivänä. Halusin selvittää, millainen koulutus myydyimpien kirjojen kirjoittajilla on. Myyntilukujahan taidetaan pitää menestyksen mittana, siis palkintojen lisäksi. Niinpä hain eniten ostetuiden suomalaisten kirjailijoiden listoja kuluvalta vuodelta, kaikki, jotka ovat vähintään käväisseet top kympissä ja stalkkasin heidän koulutustaustansa. Listaan ne alle miten sattuu. Mietitään sitten asiaa uudelleen.

Enni Mustonen (Kirsi Manninen): filosofian tohtori
Outi Pakkanen: ekonomi

Heidi Köngäs: valtiotiedettä, toimittaja

Sofi Oksanen: kirjallisuustiedettä, kirjoittamista, dramaturgiaa

Karoliina Korhonen: opiskelee mediatuottajaksi

Sirpa Kähkönen: kirjallisuustiedettä ja historiaa

Reijo Mäki: kauppatieteiden maisteri
Johanna Venho: filosofian maisteri
Seppo Jokinen: Tampereen klassinen lyseo jäi kesken, lähti Australiaan!
Anneli Kivelä (Anne Seppälä): yo tiedotusoppia ja kirjallisuutta
Eeva Kilpi: filosofian kandidaatti
Kristiina Vuori: yo markkinointimerkonomi
Minna Rytisalo: äikän ope
Joel Haahtela: lääketieteen lisensiaatti
Karoliina Korhonen:  opiskelee mediatuottajaksi
Miki Liukkonen: lukio
Sami Makkonen: kuvataiteilija Tarton yliopistosta
Tuomas Kyrö: lukio, yliopisto kesken
Laura Lindstedt: filosofian maisteri
Eva Frantz: toimittaja
Pertti Jarla: kuvataide- ja animaatiokursseja
Suvi Ahola: filosofian tohtori
Pirjo Tuominen: ekonomi
Olli Jalonen: yhteiskuntatieteiden lisensiaatti
Niina Mero: väitöskirjatutkija
Ilkka Remes: kauppatieteiden maisteri
Kjell Westö: toimittaja
Juha Hurme: biologiaa
Eppu Nuotio: teatterikoulu?
Leena Lehtolainen: filosofian lisensiaatti
Antti Tuuri: diplomi-insinööri
Katja Kallio: filosofian maisteri

(Lähteet: kirjakauppaliitto.fi, Wikipedia, kustantajien kotisivut)

No niin, mitäs sanotte? Toki joukossa on muutama piristävä poikkeus, tai musta lammas, kuinka asia vain halutaan esittää, mutta pääasiassa top kymppi kirjailijoilla on yliopistotutkinto, tai vähintäänkin opintoja siellä. Entä tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat? Monika Fagerholm on humanististen tieteiden kandidaatti vuodelta 1987. JP Koskinen on filosofian maisteri matikasta ja vieläpä myöhemmin kirjoittamisen saralta. Hanna-Riikka Kuisma valmistui kuvataiteilijaksi Lahden taideinstituutista vuonna 2001.  Mikko Rimmisen koulutusta ei pikahaulla löytynyt. Mies kuitenkin on toiminut kustannustoimittajana ja opettajana Kriittisessä korkeakoulussa, joten näistä voi päätellä jo jotain. Pajtim Statovci on filosofian maisteri ja ymmärtääkseni tohtoriopinnotkin ovat hyvässä vaiheessa. Ja vielä Johanna Venho, hän on filosofian maisteri. Korjatkaa toki, jos jollain on näistä parempaa tietoa.

Perslihaksia

On kiistatonta, että akateemisesta koulutuksesta on suuresti hyötyä luotaessa kaunokirjallisuutta. Mikä siinä sitten on? Onko tuolla joukolla yksinkertaisesti tiiviimpi harmaa aine aivoissa, vai valmistaako opintojen sisältö luovaan kirjoittamiseen? Arvioisin, ettei tässäkään asiassa ole yhtä selittävää tekijää. Tärkeimpänä pitäisin tottumusta antautua pitkäaikaiseen projektiin, mitä romaanin mittaisen teoksen naputtelu vaatii, siinä missä opiskelukin. Perslihaksia siis! Toinen seikka on kirjoittamisen luonne. On osattava ottaa selvää siitä mistä kirjoittaa, itselleen vieraistakin elämänalueista, tutkia. Ja tutkimistahan se akateeminen maailma taitaa mitä enimmissä määrin olla. Okei, meikäläinen osaa melko vakuuttavasti kertoa sairaalamaailmasta ja punoa rikosjuonta, mutta osaanko, tai onko mulla kanttia ja keinoja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle? Tai uskoa. Onko lapsuudenkodissani valettu usko omiin kykyihin, kannustettu, ymmärretty ja tuettu, suotu mahdollisuus? Asioilla on tapana periytyä. Vanhempani olivat hoitoalalla. Isä oli dekkarihullu. Keitoksen lopputuote on tietenkin sairaaladekkaristi.

Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen

Opiskelu on tutkimisen lisäksi lukemista ja kirjoittamista, kielen käsittelyä ja olisihan se nyt suorastaan outoa, jos kaikkien niiden vuosien jälkeen ei sana taittuisi. Vilkas mielikuvitus on hyvä juttu ja elämänkokemukset, mutta jos niitä ei osaa muotoilla sanoiksi, ne jäävät pelkiksi elämänkokemuksiksi ja päiväuniksi. Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen. Opiskelu rocks! Muut, älkää unta nähkö. Tai nähkää! Nähkää ja kirjoittakaa! Miltä se nyt näyttäisi, jos hiihtokisoihinkin osallistuisi vain ranking kolmoset? Jollain yleisössä (lue: lukijalla) saattaa olla kannustuslakana varattuna viimeisellekin maaliintulijalle.

Ai niin muuten, tietojeni mukaan se tontun jalka parani.

Kauhua opiskelija-asuntolassa

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Atena 2014. 287 s.

Mia Vänskän teosten kohdalla tein jotain, mitä en ole koskaan tehnyt yhdenkään suomalaisen, tai ulkomaisen kirjailijan kohdalla. Sensaatio! Luin koko tuotannon melko lailla ripeään tahtiin ja lähes samaan putkeen. Tämä mahdollisti tekemään vertailevaa tutkimusta, tai ainakin havaintoja teosten kesken. On selvää, että Mia Vänskä osaa ja taitaa kauhugenren, mutta myös joidenkin elementtien kohdalla toistaa itseään. Niin on sanottu Stephen Kingistäkin, joten eipä syytä huoleen. Vänskän toisto tulee henkilöhahmoista, heidän välisistä ihmissuhdekuvioista, sekä rakenteesta. Sama sapluuna, vaikka ympäristö muuttuukin. Varmasti siinä on yksi syy, minkä vuoksi hänen tuotantonsa kolmannen mallikappaleen ja toistaiseksi viimeisimmän lukeminen takkusi.

Valkoisessa aurassa Iina aloittaa vieraalla paikkakunnalla sairaanhoidon opinnot. Hän majoittuu opiskelija-asuntolaan ja aistii lähes välittömästi sen ylimmässä seitsemännessä kerroksessa jonkun, tai jonkin ylimääräisen läsnäolon. Taas kuvioissa on vanha lapsuudenystävä, tällä kertaa Linda. Hänen ja Lindan yhteisestä menneisyydestä löytyy joitain käsittelemättömiä menetyksiä, jotka Iinan on vielä tarinan aikana kohdattava. Kotikonnuille jäi poikakaveri Jarno, jonka kanssa tulee kränää välimatkasta. Suhde kariutuu. Tilalle tulee lääketieteenopiskelija ja opettajansijainen Aleksi. Sitten on vielä muita opiskelijoita omine erityispiirteineen ja suhdekuvioineen. Kaikkein rankimmat suhdekuviot ovat Elisellä, seitsemännessä kerroksessa tapetulla tytöllä. Veriteko on tapahtunut jo aikaisemmin. Elise on edelleen läsnä. Erityisherkkänä ja ylimaallisilla kyvyillä siunattu (tai kirottu) Iina aistii tämän. Ja kun Elise käy hänelle koko ajan vain todellisemmaksi, ei siitä voi seurata kuin reaalimaailman ja tuonpuoleisen välinen rajakahina. Oma lukunsa on surmatyön takana oleva henkilö x, joka on edelleen vapaalla jalalla, sekä Elisen muu lähipiiri omine motiiveineen. Enempää en paljasta. Sen sanon, että uhreitta ei selvitä. Onnellinen loppu on vähintäänkin uhattuna.

Etäisiä yhtymäkohtia löysin ilman etsimistä jo aikaisemmin mainitun Stephen Kingin teokseen Vihreä maili, kirjan kuolemantuomittuun vankiin John Coffeyhin, jolla on parantajan kykyjä, sekä saman kirjailijan tuoreempaan romaanin Mersumies -trilogian kolmanteen kirjaan, eli Viimeiseen vartioon. Siinähän lääkeainekokeiden buustaama Brady Hardsfield omaa kyvyn siirtyä lainakroppaan. Sivumainintana lämmin lukusuositus Vihreästä mailista. Luin sen kolmen pokkarin sarjana joskus pentuna. Kirjana ihan huippu ja elokuvanakin todella katsomisen arvoinen! Mitä yhtymäkohtiin tulee, aiheita kierrätetään kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Kauhukirjallisuus ei tee tässä poikkeusta. Liekö King syöttänyt Valkoisen auran googlekääntäjään, koska Viimeinen vartio ilmestyi Vänskän kirjaa neljä vuotta myöhemmin? Kunhan vitsailen ja vielä huonosti. Kolmesta Vänskän kirjasta paras oli Musta kuu. Koska se on.